Parhaillani luen toista lainaamaani kirjaa, Diane Setterfieldin: Kolmastoista kertomus. Tämä kirja, olen vasta sivulla 40 tai jotain, mutta tämä pitää lukea hitaasti. Ihan kuin lukisin kirjoitusopasta, en fiktiivistä tarinaa. Sivulle 40 mennessä olen poiminut kirjoitusohjeita enemmän kuin taannoin lukemastani Natalie Goldbergin kirjasta Lukeva mieli.

Tämä kirja on luullakseni kerrottu siten, kun tahdon tarinani kertoa. Oriveden etäopettaja kehoitti kopioimaan jotain kirjaa josta pitää. Minä en pitänyt mistään niin paljon, että olisin halunnut noin naivisti opiksi ottaa. Nyt minulla on kirja ja kirjailija jota ihailen. Kolmastoista kertomus on Diane Setterfieldin esikoisteos. Varmasti hyökkään haukkana ostamaan naisen toisen kirjan kunhan se eteeni eksyy. Nähdäkseni onko tämä kuten esikoiset yleensä todella viimeistelty ja hieno tarina, johon kirjailija ei jaksa toisella kertaa ponnistella.

Tämän kirjastopainoksen palautettuani tilaan kirjan itselleni. (toivottavasti painos ei ole loppu) Jotta voin suttailla sivujen reunaan, yliviivata väritusseilla ja lisätä omia kommenttejani tekstin sekaan, kuten kirjoittamisoppaille tapaan tehdä. Minä raiskaan kirjojani, kyllä. Ne näyttävät kamalilta käsistäni päästyään. Vain kirjaston kirjoja käsittelen kuin aarteita, koska ne eivät kuulu minulle.

Nyt kun mietin lukemista ja arvostelua, ymmärrän miksi pitäisi lukea, ei vain huvikseen vaan nimenomaan oppiakseen. Minä ruodin Kirstin kirjan vajeita, ja varmasti moni niistä löytyy omista pienoisromaaneistani, kiireessä kyhättyjä kun ovat.

Kun tunnistaa toisen virheen tai hutaisun tekstistä, tarkkailee omaa työskentelyään tiukemmin. Pyrkii parempaan, se kai on kirjoittamisen, kuten kaiken taiteenteon lähtökohta, pyrkiä parempaan suoritukseen kuin edellinen.

Pitäisi lukea omat tekstit ja tutkia, olenko kehittynyt ja miten kahdessa vuodessa. Vai poljinko vain paikoillani hyvän kaavan löydettyäni. Ihminen kun tapaa olla laiska, enemmän kuin kunnianhimoinen, jos rahan saa helpolla ei viitsi nähdä vaivaa, tehdäkseen vaikutuksen.

Luin eilen Kirsti Ellilän kirjan, Miehen tuoksu ja tätä mieltä kirjasta olen.

Tarina oli mukava, henkilöt uskottavia ja juonikin kirjasta löytyi. Aika kaavamaista viihdettä kirja oli, mutta ehkä koin noin, koska tunnen kaavat niin tarkasti.

Kirjan kansiteksti johtaa lukijaa hiukan harhaan. Takakannessa lukee : Kaikki alkaa laivaseminaarista? Eihän ala, kun isä Heikin ja Helmin jutustelusta! Etukannen teksti: Mies seksiobjektina? Miten tätä projektia pyöritetään? Mielestäni kirjassa miestä ei seksiobjektiksi nostettu ja projektisuunnittelukin oli hiukan hataraa. Kaikki muu nousi varsinaisen projektin edelle, Erkki, isä Heikki ja Hannu, tätien mukanaololle kaipasin syvempiä syitä.

Helmi oli vanhoillinen ja hieromasauvoista puhuminen sai nolostumaan Helmin puolesta, vaikkei itselleni sauvoista puhuminen aiheuta edes punaa poskille, naisten kesken jutellaan. Vieraampien miesten seurassa ehkä punastuisin. (valmistetaanko hieromasauvoja lasikuidusta? Luulin että lasikuitu on ihan liian kova materiaali, eivätkö ne silikoonijohdannaisia liene.)

Toisenkin "virheen" kirjasta löysin. Ainahan virheitä pääsee ohi painokoneen. Sivulla 44 Jaana pyytää juotavaa, saa pullon käteensä ja huljuttelee puolityhjää siideri tölkkiä kädessään. Hiukan häiritsi myös että Helmillä oli toinen siideri, mutta kun Jaana pyysi lisää, siideri oli vaihtunut viinipulloksi, jota alun alkaen ei pitänyt olla? Toki nämä ovat pikkuvirheitä, niitä soljuu tekstin sekaan meillä kaikilla, mutta kyllä ne lukijan irrottavat nautinnosta, tutkimaan tarinan oikeellisuutta.

Helmi oli hiukan raukkaparka, ei persoonallinen nainen, ei nainen johon haluaisi samaistua, Helmi antoi Jaanan ja Jaanan tekojen vaikuttaa ihan liikaa ajatuksiinsa ja omaan minäkuvaansa. Jokaisella meillä on vahvuutemme, mutta Helmin vahvuudet olivat pölyisiä ja tunkkaisia. Kyllä minusta museoista voi repiä enemmän riemua, kuin tässä kirjassa aikaan saatiin. (Turun linnasta luulisi aihetta riittävän) Ehkä Kirsti itse ei ole intohimoinen museon kiertäjä kuten olen ;) ja tuo asenne heijastui taustalta. Jos noin on, voi miettiä halusiko Kirsti kirjoittaa nimenomaan piilottaakseen mielipiteensä, vai oliko aihevalinta vain epäonnistunut.

Anteri Asikainen tulee mukaan puolivälissä kirjaa pomona? Muttei tartu tarinaan. Samoin vesivanhinko on kuin väkisin mukaan tempaistu "tapahtuma" jonka varassa päästiin tarinaa eteenpäin. Lisäksi kirjan alussa luulin isä Heikkiä Helmin isäksi? Eli suhdetta ei tuotu riittävän selkeästi esiin  heti "kättelyssä". Myös Helmin "oikea" isä tuli kirjaan puuntakaa, pelkkänä isänä. Isä kuunteli stokkalla viestit, ja kirjan loppupuolella isä Heikki kuunteli viestejään?! Menivätkö isät sekaisin, vai luinko vain hutiloiden? Palasiko "oikea" isä enää kirjaan tuon yhden luvun jälkeen?

Viihde on viihdettä, nopealukuista ja helppoa, mutta nopealukuisuus saa harppomaan vauhdilla matkan, ja noita hetteikköjä jää. Vai luinko kuitenkin liian tarkasti törmätessäni hetteikköihin?

Jos olisin kirjoittanut tämän kirjan, sanoisin että tarvitsin rahaa, ja koska se painoon meni, olen työni tehnyt riittävän huolella. Noin kommentoin, kun joku pienoisromaanejani arvostelee. Mutta lukijana toivon kirjailijalta huolellisuutta. Ehkä tämän vuoksi ulkolainen romantiikka jyrää niin helposti kotimaisen yli. Me kirjoittajat emme arvosta romantiikkaa riittävästi, laittaaksemme kaikkemme kansien väliin.

Arvostelu asteikko on 1-5 joten olen tyytyväinen ensimmäisen opintoyksikön arvosanaan.

Ja muihin aiheisiin. Koska lukeminen on kirjailijan työvalmennusta ja olen viime vuosina lukenut aivan liian vähän, pyrin korjaamaan tilannetta. Käyn kyllä viikoittain kirjastossa, mutten lainaa romaaneja, vaan elämänkertoja ja tietokirjallisuutta, jonkin verran taidekirjoja. Mutta nyt ajattelin tarttua härkää sarvista ja lukea joka ilta tunnin ennen nukahtamista.

Pakotan itseni lukemaan koska on kulunut vuosia siitä kun luin enemmän kuin yhden tai kaksi kirjaa vuodessa? Ehkä 5-6 vuotta olen lukenut todella todella vähän tarinoita. Ja kuitenkin kirjoitan tarinoita.

Luultavasti sain yliannoksen kirjoista vuosien 1986 ja 1999 välisenä aikana. Tuolloin luin kirjastoja lävitse (5 kpl), siis oikeasti, lasten ja nuorten osastojen jälkeen siirryin tarinoiden maailmaan, kävin lävitse romaanit, elämänkerrat, käsityökirjat, historian, taiteet, lääketieteen, psykolgian jne. Osasto osastolta kolusin kirjastoja lävitse. Ja sitten aloin kirjoittaa ja lukeminen vain jäi.

Ensimmäisen viikon ohjelmistoon valitsin helppoja ja mukavan tuntoisia kirjoja. Kirsti Ellilän Miehen tuoksu, Diane Setterfieldin Kolmastoista kertomus ja kolmanneksi otin Jarl Hellemannin toimittaman kirjan, 27 Nobel kertojaa.

Laitoin ensimmäisen pikakirjoitus yksikön opettajalle, saapi nähdä mitä sieltä paluu postissa tulee. Tietysti jännittää. Mutta hauskaa on huomata että osaan jo hiukan lukea ja jopa kirjoittaa noita häkkyröitä.

Kirjani, jonka nimesin Sinuheksi muhii mukavasti. Kerään aineistoa kasaan, henkilögalleriaa ja tilanne karttoja, juoniteelmiä ja muuta mukavaa. Pyrin kirjoittamaan tämän kirjan ensin käsin ja vasta kun ajatus on valmis tulen tähän koneelle tallentamaan tekstiä. Vielä tuo on hidasta, mutta jo kesällä pitäisi hallita sen verran pikakirjoitusta ettei tenniskyynärpää enää olisi uhka.